Kyrkösjärven kummeli oli ensin pilke Kirkkotiet-projektipäällikkö Reijo Takamaan silmäkulmassa. Sen merkiksi käytiin kesällä 2018 pystyttämässä Kalasaarelle kyltti, jossa visioitiin kummelin tulemista. Sijoituslupa saatiin Seinäjoen kaupungilta alle vuorokaudessa sen hakemisesta.
Rakennushäjy Samuli Halakosaari jaksoi vastustaa kiusausta 25.3.2021 asti. Silloin Samulilta tuli yllättäen sähköposti: sehän kannattaa rakentaa jään päältä! Kahden päivän päästä Samuli, Reijo ja minä löydettiin itsemme moottorikelkkailemasta Kyrkösjärven jäällä.
Määränpää oli Salakkasaaren vieressä oleva pieni kivi, jonka Samuli totesi aivan sopivaksi paikaksi kummelille. Siitä sitten vain tuumasta toimeen ja poraamaan reikiä kolmelle jalalle.
Muutaman tunnin päästä oli kummelin runko valmis ja suurin osa julkisivuakin laudoitettu. Samulia harmitti, kun laudat loppuivat vähän kesken, mutta lupasin hoitaa homman loppuun melontaprojektina. (Ei huvittanut tulla enää viikon päästä kokeilemaan railojen avautumista jäässä.)
Toukokuun alussa tehtiin Marjon ja Lennin kanssa valmisteleva melonta kummelille. Otettiin puuttuvat mitat ja asennettiin kahvat paikalleen.
Toukokuun puolivälissä melottiin Jyrin kanssa kummelille lisälautojen ja maalipurkin kanssa ja tehtiin viimeistelyjä haastavissa työmaaoloissa. Mukana oli pojanpoika Eemeli, joka onnistui kuvaamaan meidät.
Eihän yksi keikka vielä piisannut, vaan melottiin Jyrin kanssa uudelleen kummelille toukokuun lopulla. Nyt apuna oli kahvojen lisäksi myös tikapuut. Veteen putosi yksi ruuvinvääntimen pää ja pari ruuvia, mutta ei yhtään rakentajaa.
Ja niin vain saatiin Seinäjoen historian ensimmäinen merimerkki ja maan mahdollisesti ainoa krivallinen kummeli valmiiksi kesäksi 2021! Meidän mielestä huipputyylikäs!
Vaan mikä on sen tarkoitus? Kummeli näyttää suuntaa kolmeen eri ilmansuuntaan, joskus toivottavasti kohti Kalasaarelle suunniteltua kirkkovenelaituria ja muuta mukavaa.
Suurin osa Suomen 52 tekojärvestä oli vielä kokematta, joten niiden metsästys piti aloittaa heti kun talven 2021 lumet olivat sulaneet. Ensimmäinen bongaus oli Säkylän Huovinlammi aivan Porin Prikaatin varuskunnan vieressä. Nättihän se oli, armeijan unohtama keinolampi.
Heti vieressä oli uusi sensaatiomainen löytö, Köyliön Kankaanpään kylän Kuninkaanlähde. Se voisi olla jopa maan vanhin tekojärvi, vähintään 1700-luvulla syntynyt. Mutta onko sen pinta-ala yli kaksinkertaistunut laajennuksessa? Siitä ei saatu varmuutta, joten Isonkyrön Orisbergin Kotilammi säilytti vanhimman tekojärven statuksensa.
Toukokuussa lähdin melomaan lähimpiä puuttuvia tekojärviä kohti pohjoista. Ensimmäisenä vastaan tuli Patana Vimpelin ja Vetelin rajalta. Korpijärven täydellinen tyyneys ja rauha!
Vielä pohjoisempaa löytyi Haapajärven Tervaperän tekojärvi. Siinä oli kivoja laavuja hiekkarantoineen, yhteys pikkuiseen luonnonjärveen ja mahtava kallioreunama!
Olin asettanut kohtalaisia toiveita Reisjärven Korpiseen, mutta ne ylittyivät! Tämä on minun paras melontatekojärveni toistaiseksi: epäsäännöllinen sokkelo, runsaasti suorantoja ja kivoja kivirantoja. Sitä paitsi kivisellä veneellä souti vastaan itte Korpisen Äijä! (Olin aivan hiljaa, etten säikyttänyt kaloja.)
Enkä ole nähnyt vieläkään suurinta osaa tekojärvistä, joten seikkailut jatkuvat…
Mitähän pitäisi tehdä, kun on melottu ensin kaksi päivää Suomen isointa erämaajärveä täysin tyynessä kelissä, mutta sitten alkaa puhaltaa kohtalainen tuuli ja auto on 40 kilometrin päässä?
Kai sitten vain yritetään etsiä suojaisia reittejä saarisokkelosta ja palata takaisin!
Lähtö oli Veskoniemestä, josta melottin ensin Korkea-Mauralle etsimään Suomen ainoaa pysyvän jään luola. Kivikkoinen luola löytyi, mutta ikuinen jää oli sulanut vedeksi!
Pidettiin sitten eväspaussi. Inarijärvellä olivat melontakavereina Marjo S., oma poikani Valde ja Marjon poika Lenni, 11 v.
Illaksi ehdittiin Kaikunuoran autiotuvalle, jonne iloksemme ei osunut sillä kertaa muita yöpyjiä.
Kyllä kelpasi murkinoida leirinuotiolla ja ihailla koronakesän viimeisen illan auringonlaskua. Ja pelata iltasaduksi erä isoa yatzya.
Seuraava päivä oli tyyni ja harmaa. Keli salli reitin valitsemisen aivan mistä vain haluttiin. Tässä Marjo ja Valde taivaltavat pitkin Sammakkoselkää.
Joka päivä melottiin noin seitsemän tuntia ja 20 kilometriä, mukavia taukosaaria etsien. Saaria on järvessä noin 3300, joten valinnanvaraa löytyi.
Toinen yösija oli Selkälahden ylellinen varaustupa Cärbinsualuin saaren halkaisevan ”merirosvolahden” päässä, keskellä Inarijärveä.
Seurattiin syksyn ensimmäistä auringonlaskua ja täysikuuta, minkä jälkeen päästiin saunomaan ja uimaan.
Keskiviikkona koitti totuuden hetki, kun ennuste lupasi 5-7 metrin sekuntituulta. Suunta oli onneksi etelästä, minkä ansiosta pystyttiin hyödyntämään tiheää saaristoa ja melomaan paljolti vastatuuleen. Illalla kuultiin veneilijältä, että Inarin lähellä tuuli oli puhaltanut jonkin aikaa 12 metriä sekunnissa.
Meitä oli varoiteltu Inarijärven aalloista, jotka voisivat yltyä hankalaksikin, kun ne hakivat vauhtinsa isoilta seliltä. Siksi haluttiin ottaa varman päälle, eikä juuri jouduttu sivuaallokkoon. Sen takia ylitettiin Liinaspeskassa parinkymmenen metrin kannas suomelonnalla, jota oli treenattu keväällä Kivi- ja Levalammella.
Tuulen takia luovuttiin ajatuksesta yöpyä Petäjäsaaren autiotuvassa ja otettiin suunta taas Kaikunuoraan. Nyt ei saatu olla yksin, sillä leirisaarelle tuli kelluva asuntovaunu nivalalaisen nuorisoporukan ohjastamana. Nuoriso koirineen vietti kuitenkin yönsä lautalla. Saatiin ottaa uusi auringonlasku vastaan kaikessa rauhassa ja käydä myös uusi erä isoa yatzya.
Neljäntenä melontapäivänä tiukka tuuli jatkui, samoin pujottelu vastatuuleen.
Olisi saanut pompottaa lisääkin, lupasivat poijjaat, mutta mulle ja Marjolle sitä lajia taisi olla aivan tarpeeksi, kun kuusimetrinen Unalaskakin keikkui aaltojen välissä.
Inarijärvessä viehättivät alusta lähtien pienet kalliosaaret, joissa olisi huvittanut pysähtyä pitämään paussia melkein jokaisessa. Tässä joitakin houkutuksia:
Solttusaaren luoteisin niemi tuli vihdoin vastaan oikeaan aikaan ja oikeassa paikassa. Näissä ihanneoloissa vietettiin viimeinen rauhoittava paussi ennen loppurutistuksia.
Voimien kerääminen oli tarpeen, sillä niemen takana odotti reissun isoin aallokko ennen kuin edettiin Nanguniemen suojaan. Ja aivan lopuksi päästiin vielä parin kilometrin tiukkaan tuulitunneliin.
Mutta niin vain tuuletettiin Veskoniemen maalissa juuri tavoiteajassa!
Tässä neljän päivän retken reitti yö- ja taukopaikkoineen:
Bonuksena loppumatkan hieno näkymä kohti Otsamotunturia. Mahtava järvi ja reissu!
No tekojärviä vasta melotaankin! Varsinkin, jos valtaosa lähitienoon järvistä on juuri niitä. Ja jos tekeillä on kirja Suomen kaikista tekojärvistä. Viimeksi mainittu antoi oli oikein hyvän syyn käydä kesällä 2020 koluamassa ennen näkemättömiä ihmisen tekemiä järviä.
Kesän ensimmäinen tekojärvi oli kuitenkin se kaikkein lähin, tutuin ja nuorin, Kyrkösjärvi. Osa sen kelluvista turvesaarista oli nimittäin vielä nimeämättä. Niinpä käväistiin Jyrin kanssa istuttamassa kyltit Kulkurin ja Vaeltajan hyllyvälle kamaralle.
Myös pikkuinen Varpulan allas Nurmossa oli ennestään tuttu paikka, mutta sen kauneusarvot piti vielä käydä tarkistamassa. Minun mielikuvissani Varpula on nimittäin tekojärvistä kaikkein kaunein, suoraan kansallispuistomainen. Käytiin toukokuunssa Vepen, pojan ja pojapojan kanssa arvioimassa Varpulaa.
Seuraava järvi olikin uusi tuttavuus, Jalasjärven Liikapuro. En odottanut siltä juuri muuta kuin runsaita suorantoja, mutta sepä yllättikin myös kallioillaan. Sanoisin, että soiden ja kallioiden onnistunut vuoropuhelu nosti Liikapuron lähes Varpulan tasolle. Kuvassa Liikapuron kallioita on hyödynnetty mökkeilyyn.
Koronakevään 2020 viimeisenä päivänä otettiin Marjon ja Lennin kanssa tavoitteeksi Laihian ja Jurvan rajamailla oleva Kivi- ja Levalampi. Tähtäimessä oli katsoa, pystyisikö pohjoisrannan suosokkelon läpi melomaan evästelemään Natura-suojellun suon kiinteälle rannalle.
Se tarkoitti lähes kilometrin pituisen suon selvittämistä, mutta niin vain päästiin perille, vaikka se vaati sinnikästä suomelontaa. Bonuksena päästiin sitten varsinaiseen lintuparatiisiin. Kivi- ja Levalampi nousi suorastaan uudeksi suosikikseni tekojärvien kirjavassa joukossa.
Soista innostuneena lähdettiin Marjon ja Lennin kanssa tutkimaan Keski-Pohjanmaan tekojärvien soisia näkymiä. Ensin oli vuorossa pieni Vissavesi Kaustisten ja Vetelin rajalla. Se oli aivan mukava mökki- ja lintujärvi, vaikka päähuomion veikin järven täydellisen peilityyni pinta.
Keski-Pohjanmaalla pääkohde oli vähän isompi Venetjoen tekojärvi, jonka suorantaan olin ladannut isot odotukset. Sinne oli vähän yksitoikkoinen runsaan 8 kilometrin melontamatka, mutta palkinnoksi periltä löytyi kiva laavu.
Keski-Pohjanmaan tekojärvet tuntuivat olevan tehokkaassa virkistyskäytössä!
Aivan saman virkistysarvon nousun totesin myös Turun tienoon tekojärvistä, jotka bongasin lomamatkan oheistuotteena.
Tässä on kymmenestä entisestä soramontusta muodostettu Maskun Riviera, todellinen kesähelmi!
Syyskuussa tutkittiin vaimon kanssa Suomen vanhin tekojärvi, 1600-luvun lopulla tehty Isonkyrön Orisbergin Kotilammi. Se on myös varmasti ainoa, jonka rannalla seisoo Carl Ludvig Engelin suunnittelema kellotapuli ja kirkko.
Vaasan Pilvilampi oli varsinainen yllätys. Se on hyvin luonnonmukainen pikku lampi, jonka ympärille Vaasan Latu on rakentanut 20 vuodessa hyvät reitistöt ja taukopaikat.
Hauskaa, miten hyvin Seinäjoki ja Vaasa ovat kumpikin osanneet hyödyntää tekojärviään virkistyskäyttöön!
Jurvan pientä Säläisjärveä kuvittelin hiljaiseksi erämaajärveksi. Kaikkea muuta! Sen leirintäalue kuhisi elämää, karavaanareita, kaloja ja kalastajia. Tämä lohi nousi jo toisella heitolla.
Parin kilometrin päässä pärisevä Botniaring takasi, ettei järvi ollut edes hiljainen!
Maan vilkkain tekojärvi lienee Espoon Suomenojan entinen jätevesiallas, nykyinen lintuallas.
Keväällä paikka kuhisee bongareita ja lintuja, mutta lokakuussa siellä ei näkynyt kuin pari sinisorsaa.
Kaikkein hiljaisin tekojärvi löytyy puolestaan Vantaan Silvolasta. Sen penkereet on tarkasti aidattu, koska siitä on kiinni miljoonan suomalaisen vesihuolto.
Meloin Saarijärvellä kuuden kesän aikana kaikkiaan 27 kertaa, lähinnä Joogaa ja melontaa -kurssin vetäjänä, mutta vasta viimeisen kurssin melonta nro 25 oli se, mitä olin aina hakenut.
Ikimuistoista oli sekin, että melontakaveri oli 88-vuotias Seija Vaalimaa,elämänsä ensimmäisellä melonnalla!
Kurssilla oli haettu monin eri tavoin meditatiivista melontatunnelmaa, mutta aamun lintumelonta oli vielä jäänyt kokeilematta.
Lintumies Esa Aaltosen opastamana sellainen sitten päätettiin tehdä perjantaina 19.7.2019.
Tähtäimessä oli pikkuruisen Säynätsaaren kiertäminen lintuja kuulostellen. Tämä tiesi vain puolentoista kilometrin mittaista melontaa 13 asteen aamuauringossa. Esan johdolla nähtiin tai kuultiin palokärki, västäräkki, vesitiira ja pari muuta lintua. Mutta siinä olikin kaikki, mitä tähän retkeen tarvittiin.
Melottiin kerrankin tarpeeksi hitaasti, aamutunnelmasta nauttien. Kun oli kierretty saari ja aurinko alkoi lämmittää edestä, pysähdyttin kokonaan, oltiin aivan hiljaa ja annettiin vain pienten aaltojen keinutella. Retkellä oli tarkoitus (lintujen bongaaminen), mutta sen onnistumisella ei ollut mitään väliä, koska kaikki oli niin täydellistä.
Hämmästyttävintä oli, että 88-vuotias melontakaveri tajusi puolessa tunnissa sen, mitä oli haettu puolen vuosikymmenen ajan Joogaopiston kurssilla. Näin Seija kirjoitti:
Hiljaa meloen, auringon luodessa kultaisia säteitään järven pinnalle, olihan yllämme taivas ja allamme vesi. Tuuli hyväili hiljaa kasvojamme ja toi pieniä aaltoja järven pinnalle. Miten rauhoittavaa oli istua kajakissa hyvässä asennossa ja rentoutua, käsien tehdessä melontaliikettä. Jo silloin mieli hiljeni.
Meloimme pienen saaren ympäri, minkä jälkeen melontaliike loppui kokonaan. Syvä hiljaisuus valtasi kaikki kuulemaan lintujen laulua ja järven kuiskintaa. Luojan luonto otti meidät syliinsä kuin pienet lapset. Sai olla vain oma itsensä, tekemättä mitään, ilman suorituksia, olla vain siinä hetkessä täydesti eläen hiljaa, oman mielen häiritsemättä. Silloin voi tuntea Luojan kosketuksen omassa sydämessään.
Tämä oli minulle unohtumaton kokemus. Ymmärrän nyt, miten melonta ja jooga kuuluvat yhteen.
Edellisetkin reissut 2011 ja 2015 olivat mainioita, mutta tästä tuli niitäkin ikimuistoisempi. Alkujännitystä oli ilmassa enemmän kuin tarpeeksi. Jännitystä toivat ainakin keliriski, sääriski, kalustoriski ja kaatumisriski.
Kuskimme, Lapland Safarin Sameli, lisäsi tuskaa kertomalla, että hänen toistaiseksi ainoa Ivalojoen-melonta heinäkuussa oli ollut kivinen ja hyvin hidas, koska joka koski oli pitänyt tarkistaa rannalta. Siitä lähtien oli kärsitty veden vähyydestä.
Meillä oli kuitenkin huikeaa tuuria, sillä tulomatkalla koko edellinen vuorokausi oli Lapissa kovaa sadetta, joka nosti veden pinnan riittävän korkealle. Ja siihen se sade sitten loppuikin ja saatiin meloa kultajoki käytännössä kokonaan auringon paisteessa.
Näin selätettiin keliriski ja sääriski.
Entä kalustoriski? Seinäjoelta oli mukana neljä 3-metristä pikkukajakkia, eikä oltu ollenkaan varmoja, miten ne sopisivat Ivalojoelle. Avokanootilla vietiin eteenpäin enin osan varusteista, ekan päivän kuskina minä ja Tuomo. Sen lisäksi Lapland Safarilta oli 5-metrinen ja 6-metrinen kajakki, ohjaimissa poikani Ville 34 v ja Valde 30 v. Varsinkin ylipitkä kajakki epäilytti.
Aivan turhaan hermoilin, sillä kaikki vekottimet pärjäsivät loistavasti Ivalojoella. Parasta koskinautintoa tarjosivat pikkukajakit, ja kun evä laskettiin alas, niillä selvitettiin hyvin myös sileät kohdat. Myös pitkät retkikajakit toimivat hyvin. Ja avokanootilla rymistely kuohuja päin olikin jo tuttua touhua.
Se mikä pelotti eniten, oli porukkamme suhteellinen kokemattomuus. Valde (vihreä kypärä) ja Ville (keltainen kypärä) olivat joutuneet kokemaan koskia jo isänsä matkassa ja vapaaehtoisesti sen jälkeenkin, joten heitä en juuri jännittänyt. Mutta yksi retkeläinen ei ollut melonut kajakilla käytännössä ollenkaan ja osa oli koskessa ensikertalaisia.
Kestäisikö pää syöksyt päin aaltoja? Kaataisivatko piilevät kivet kajakin? Se olisi ollut aivan mahdollista, mutta nämäkin pelot alkoivat hälventyä koski kerrallaan.
Kun Ville oli esilaskenut näytteeksi täpärän Saarnaskönkään, tulivat kaikki muutkin perässä, ja retki alkoi vähitellen siirtyä pelkästään nautinnon puolelle, minullakin.
Yöpaikka Kultalaan saapuminen pystyssä pysyen oli jo puoli voittoa. 17 kilometrin matkaan kului vain kolme tuntia.
Ilta käytettiin kipuamalla näköalapaikalle, maistamalla Tuomon harjus-saalista sekä nauttimalla Pekan ja Villen rieskapizzaa.
Kultalan jälkeen aamu alkoi virkeästi, sillä Kultalankoski antoi luvattua runsasta vettä ja hyökyaaltoja. Hyvä aamuherätys, sanoi Osku. Koskia riitti, sillä reitillä oli kaikkiaan 18 koskea ja puoli tusinaa nivaa, yhteispituudeltaan 10 kilometriä, pudotusta lähes Lakeuden ristin tornin verran, noin 65 metriä.
Kosket olivat myös pitkiä, usein kilometrin luokkaa, joten koskessa olemiseen ehti tottua.
Ja kuten tavallista, parhaat paikat jäivät kuvaamatta. Tässä Marjon riemua kosken jälkeen.
Sotajoen kohdalla pidettiin kunnon ruokapaussi. Patikoitiin sivujokea ylävirtaan, kunnes vastaan tuli Liljeqvistin pikku kämppä ja vielä minimaalisempi museosauna. Nyt löydettiin myös se, minkä tutkinta viimeksi jäi kesken: seita 100 m. Pyhä paikka oli mahtava siirtolohkare, jonka huipulta avautui upea näkymä Sotajoen laaksoon.
Tässä vaiheessa kovimmat kuohut oli selvitetty, ja jäljellä oli lähinnä nivoja ja tasaista melontaa. Mutta maisemat olivat kauniita ja ruska alkamassa.
Edessä oli kuitenkin vielä pahin kaikista: Toloskoski. Toloskoskea käytiin ihmettelemässä ensin rannalta. Uskallettaisiinko laskea tämä viimeinenkin koski?
Ville ja Pekka päättivät uskaltaa ja lähtivät avokanootilla täydessä lastissa piilokivien ja kiihtyvän virtauksen läpi… kohti viimeisen kosken viimeistä kiveä, johon tömähtivät kunnolla. Ja niin tömähti pari muutakin, mutta vain yksi kellahti kokonaan nurin. Kaikki selvittivät lopulta Toloskosken tuurilla ja taidolla.
Tässä on Marjon Toloskosken lasku, tehtynä Oskun kajakilla ja kuvattuna Oskun kameralla:
Jäljellä oli viiden kilometrin aurinkoinen loppumelonta Lappispolaan. Meidät hakeneen Samulin ilme oli näkemisen arvoinen, kun hän kuuli, missä ajassa pohjalaiset olivat selvittäneet Ivalojoen 48 kilometriä, ja että vielä hauskaakin oli ollut. ”Nyt meni syksyn suunnitelmat uusiksi”, totesi Samuli.
Matka oli täysosuma, kaikista peloista huolimatta. Olen järjestänyt 2000-luvulla useita kymmeniä retkiä, isompia ja pienempiä. Tämä oli järjestelyiltään ja puitteiltaan vaativin – mutta myös kaikkein paras, kiitos loistavan onnistumisen ja loistavan porukan. Tähän onnistumiseen on hyvä lopettaa! (Näin ainakin luulen…)
Ja tässä vielä tunnustukseksi kultavaskooli Ivalojoen melojille:
Kesällä 2019 oli tavoite viihtyä vihdoinkin tarpeeksi Helsingin-merellä. Ja tavoite onnistui! Kun edelliskesän ennätys oli kuusi mökkipitäjän melontaa, ehdin kesällä 2019 peräti yksitoista kertaa näihin mainioihin melontamaisemiin. Tässä kuvassa olen omalla tutkimusmelonnalla Pihlajasaaren autiolla hiekkarannalla. Mennessä yllätti Eiran laivarannan vilkkaus, palatessa helli Lonnan moderni sauna.
Kahdeksan Helsingin melontakesän jälkeen olen 40 melonnalla kolunnut kaikki paikat, joihin Soutustadionilta tai Mustikkamaalta yltää parin tunnin tai reilun 10 kilometrin melonnalla.
Kesällä 2019 uusia paikkoja olivat Pihlajasaaren lisäksi Munkkiniemenranta, Vanhankaupunginlahti, Laajalahti ja Vallisaaren sisäosat. Vallisaari oli kaikkein hienoin uutuuslöytö – väittäisin, että siellä on Helsingin komein merellinen luontopolku. Vaimon kanssa ehdittiin testata myös suurin osa Vallisaaren viidestä kahvilasta.
Myös toinen Vallisaari-melonta Martti-kaverin kanssa oli ikimuistoinen, sillä jouduin ensi kertaa tekemään reskutuksen tosi tilanteessa. Veneen sivuaallot kaatoivat kaverin ja vaikka myös Ruotsin-laiva sivuutti meidät läheltä, sujuivat kajakin tyhjäys ja reskutus aivan oppikirjan mukaisesti.
Suurimman osa Helsingin-melonnoista tein taas kaverin kanssa. (Helsingin Melojien säännöt sallivat yhden kaverin kerralla ja saman ihmisen vain kerran kesässä.) Tututkin paikat ovat hienoa katsottavaa kaverin silmin. Mari-kaveri kävi nyt eka kertaa Kivinokassa, jonka hän näkee joka päivä Arabianrannan-kotinsa ikkunasta. Mari alkoi jo etsiä sieltä mökkiä itselleen.
Uudemman koskihäjyn Oskun kanssa kivuttiin evästelemään Vartiosaaren huipulle ja ihailtiin sieltä avautuvaa näkymää. Opiskelukaveri Raija tarjosi vohvelijäätelön Lonnan kukkulalla. Markun kanssa mentiin munkkien perässä Mustasaarelle, mutta kahvila olikin maanantaina kiinni.
Maarit keksi nousta Töölönlahdella Linnunlaulun Sinisen huvilan terassikahvilaan, josta en tiennyt aikaisemmin mitään. Kaikista näistä evästelypaikoista oli komeat näkymät…
…mutta silti sanoisin, että näköalapaikka ylitse muiden oli Vallisaaren korkein kukkula, mistä aukesi huima maisema Suomenlinnan suuntaan, samoin etelään avomerelle.
Helsingin Melojien kotisivujen mukaan pääkaupunkiseudulla on noin 50 rantakahvilaa, ja niistä suurin osa on vielä testaamatta. Siispä lisää tätä herkkua kesällä 2020, kiitos! (Jos kiinnostaa tulla mukaan, laita vapaa hakemus osoitteeseen anssi.orrenmaa@nic.fi)
Kesällä 2018 henkkoht melontamäärät kääntyivät uuteen nousuun. Syy oli sama kuin edellisen kesän laskulla, Kyrkösjärven melontaelämyshanke. Siihen kun kuului myös melontaelämysreitin suunnittelu, luvitus, nimeäminen ja toteutus. Tämän työn yksi tulos on viereinen seinätaulu, puoltoista metriä kanttiinsa. Mutta se vaati käytännössä aika monta lähtöä tälle lähimmälle järvelle.
Siirrytään suoraan opaskylttien pystytykseen, josta tulikin odottamattoman iso operaatio. Ensimmäinen kyltti nostettiin työmaapäällikkö Jyri Anttilan kanssa Pruukinsaarelle toukokuun alussa. Jo silloin opittiin, että eihän puujalat mahdu metallijalkoihin ilman kirvestä! Se käytiin hakemassa.
Niinpä osattiin Marika E:n ja Pirjo P:n kanssa ottaa opastaulun lisäksi mukaan rautakanki, saha, leka, kirves, vasara ja pora. Muun muassa.
Näillä eväillä nousi taulut molemmin puolin Sevon turvevoimaa.
Seuraava isku tehtiin 9-vuotiaan Lennin S:n kanssa Rengon padolle sekä melontakeskuksen lähelle pysähtyneelle pienelle turvesaarelle, jonne Lenni valitsi nimeksi Kyrköönen.
Nytkin unohdin pari työkalua melontakeskukseen, mutta onneksi hakumatka oli vain 50 metriä (kaksi kertaa).
Elettiin kesäkuuta, kun sieppasin talkootyömaalta Tellu K:n mukaan Sepänsaaren ja Seilannin urakkaan. Nyt opittiin, että isot taulut eivät mahtuneetkaan kanoottiin, vaan ne piti rakentaa paikalla.
Lisäkoettelmus oli Tellun uppoaminen kainaloita myöten turvesaaren sisään. Mutta sekään ei hyydyttänyt hymyä.
Seuraava kanssapystyttäjä oli Mirja K., jonka kanssa lähdettiin viemään kylttejä Kyrkösjärven kodalle ja Rakentajien lahdelle.
Ja taas tuli ylimääräistä vaivaa, kun rehattiin kylttiä ryteikköisessä metsässä aika pitkä matka, eikä asiaa helpottanyt se, että Kyrkösjärven vastahankainen maanomistaja oli rajannut tonttinsa molemmin puolin isolla risuaidalla. Yksi purokin ylitettiin käyttäen opastaulua siltana. Mutta taas oli loppu hyvin ja kaikki hyvin.
Seuraavaksi asialle lähti Marjo S., jonka kanssa otettiin urakaksi Hamarin uimaranta ja Pirilän polku. Nyt kehittyi sen verran monipuolisia vastoinkäymisiä (mm. kirves unohtui), että retkeen kului neljä tuntia, kun yleensä tahti oli ollut tunti per kyltti.
Tässä vaiheessa aloin myöntää, että kyltin pystyttäjän ja rakentajan taitoni olivat sitä luokkaa, että kukaan ei lähtenyt toista kertaa mukaan. Mutta onneksi oli vaimo reservissä! Niinpä heinäkuun alkajaisiksi vietiin kyltit Latulaadun kohtaan ja Elämyslahdelle. Ja taas vein harhaan!
Tilanne alkoi olla jo huolestuttava, koska avuliaiden koskihäjyjen loppu melkein häämötti.
Kokenut raivaus- ja rypemiskaveri Sari S. löytyi kuitenkin viemään kylttejä Lintusaarille, Uudelle Seilannille ja Järvilaavulle. Mukana oli Mimmi-koira ja tulosta syntyi!
Koukkasin nyt normaalien kansalaisten puolelle ja houkuttelin paikallisen mökkiläisen, Jussi R:n veneilemään Korentolahden kyltin paikalleen.
Mutta sitten koitti totuuden hetki. Mentiin elokuun loppua, kun kysyin koskihäjyjen facebook-sivulla, lähtisikö joku mahdollisesti mukaan melomaan Ahvensaaren ja Kalasaaren kylttejä paikalleen.
Ja katso: vuoden paras melontakaverini Marjo S. nosti käden pystyyn ja otti bonukseksi Manun mukaan ensikanotoinnille! Tässä nautitaan eväät Kalasaarella. Hienosti meni!
Paitsi että olin taas unohtanut kirveen melontakeskukseen. Niinpä käytin Reijo T:n kanssa tekemässä syyskuun alussa vielä yksi reissu, ja rehkittiin Kalasaaren kyltti paikalleen.
Pystytysprojekti kesti siis keväästä syksyyn, mutta niin vain saatiin kylvettyä 20 opastaulua 2o kilometrin matkalle 12 kansalaisen ja 2 koiran voimin.
Tämä siitä huolimatta, että harhaanjohtajana ja pieleenrakentaja toimin minä itte!
Kuuden vuoden paikallisen melontaseuran jäsenyyden jälkeen koitti vihdoin kuuma kesä 2018, jolloin pääsin nauttimaan kunnolla mökkipitäjäni merellisyydestä.
Enkä juuri nyt tiedä mitään parempaa kuin kelluskella kajakin ja kaverin kanssa Helsingin huiman monimuotoisilla vesillä.
Tämäkin kuuluu siihen, Ison Vasikkasaaren hiekkalaguuni. Vaikka totta puhuen se on Espoossa, jossa käväisin lankoni Antoniuksen kanssa, kun oli ensin kierretty Lauttasaari Antoniuksen pikkuveljen, Caion kanssa. Myös he saavat Helsingin Melojien jäseninä meloskella mielin määrin näillä vesillä.
Muita melontakavereita on lupa pyytää melomaan kerran kesässä, yksi kerrallaan. Heistä neljä ehti lähteä mukaan kesällä 2018. Aika urbaaneissa maisemissa mentiin tällä kertaa.
Vaimo oli ensimmäinen, jonka kanssa melottiin Mustikkamaan vajalta Suomenlinnaan kahvittelemaan.
Eikä siinä kaikki, vaan kurvattiin takaisin Eteläsataman kautta. Sen melske ja meno olikin Margitille sitten jo tarpeeksi tai liikaa.
Toisessa maailmanperintökahvilassa käväistiin tyttären kanssa. Vilna nauttii urbaanista sykkeestä, joten Helsingin edustan runsas laivaliikenne ei haitannut yhtään.
Suomenlinnan lautalla oli ruuhkaa, mutta kajakkiväylää saatiin kyntää kahdestaan.
Kirjailijakaveri Mari L. joutui kunnon stressitestiin, kun koitettiin kiirehtiä ruotsinlaivan edestä, mutta tienattiinkin ystävällinen tuuttaus. Ensikertainen kajakisti ei siitä sen enempää hätkähtänyt.
Sekin saattoi auttaa, kun oli käyty sitä ennen Lonna-saarella nauttimassa maukkaat raparperijäätelövohvelit (Mari maksoi).
Uudempi melontakaveri Marjo S. pääsi puolestaan kokemaan, miltä tuntuu, kun elämän ensimmäistä merimelontaa säestää kahdeksan metriä sekunnissa puhaltava itätuuli.
Sehän vain virkistää, kun helteellä pikkuisen pärskii! Hyvin pärjättiin tälläkin kelillä.
Tehtiin Marjon kanssa 17 kilometrin melonta Mustikkamaalta Presidentinlinnan edustalle, Oopperatalolta Kivinokkaan, Kulosaaren ympäri ja takaisin.
Eikä sekään yhtään haittaa, vaikka kahviloita ja uimapaikkoja löytyy nykyään joka toiselta rannalta.
Aivan kuin Helsingin huikea meri alkaisi olla jo vähän hallussa. Sinne uudestaan!
Niinhän siinä kävi kuin ennakkoon uumoilin: melontavuonna 2017 kädessä oli useammin vasara kuin mela. Kyrkösjärven melontakeskuksen työmaalla tuli viihdyttyä enemmän kuin kajakissa. Paljon enemmän.
Valijoen Heikki sen osasi ennustaa: kökkätyö koukuttaa. Porukalla tekemisessä on hohtoa.
Montun pohjalta noustiin pikku hiljaa kohti perustuksia. Perustuksia tehtiin oikeastaan koko kevät ja alkukesä. Mutta porukka pysyi hyvin kasassa ja talkootunteja kertyi.
Hyvä ruoka toi vielä paremman mielen. Muonitus pelasi, grilli kuumeni ja 20 naisen murkinaryhmä oli mahtava.
Kesätauon jälkeen koitti totinen hetki, kun suurin osa keskeisistä tekijöistä katosi näkyvistä. Mutta uusia löytyi tilalle ja homma toimi taas. Näkyvää jälkeä alkoi syntyä. Kökässä oli enimmillään 20 koskihäjyä, kahtena keskiviikkona peräkkäin. Vietiin parhaimmillaan viittä asiaa yhtä aikaa eteenpäin.
Samalla päästiin myös melomisen makuun, kun tarjottiin ensimmäinen yleisömelotus yhtä aikaa runkokökan kanssa.
Väki viihtyi uudella suurella laiturilla, joka havaittiin hyväksi. Erittäin hyväksi.
Koskihäjyjen melontakausi huipentui syyskuun lopun perinteiseen lyhtymelontaan, nyt ensi kertaa uudelta laiturilta. Tuntui melkein kuin olisi saatu jotakin aikaan.
Ja niin saatiinkin: puolet mahtavasta melontakeskuksesta, monella tavalla suuntaa näyttävästä tässä maassa.
Kesällä 2018 oli edessä vielä kahden vajan ja vesielämysreitin tekeminen. Muutaman mutkan kautta niistäkin selvittin.
Ja kun yli 150 eri talkoolaista oli paiskinut hommia runsaat 5000 tuntia, pystyttiin Kyrkösjärven melontakeskus avaamaan käyttöön juhannuksena 2018, juuri suunnitelman mukaisesti.
Ja sitten vain meloskellaan kuin Ellun kanat maan mahtavimmassa melontakeskuksessa, itte tehdyssä. (Drone-kuva Jukka Kuusisto)
Anssin melontablogi 