Kultajoen huippureissu 6.-7.9.2019

Kolmas kerta toden sanoi, Ivalojoellakin.

Edellisetkin reissut 2011 ja 2015 olivat mainioita, mutta tästä tuli niitäkin ikimuistoisempi. Alkujännitystä oli ilmassa enemmän kuin tarpeeksi. Jännitystä toivat ainakin keliriski, sääriski, kalustoriski ja kaatumisriski.

Kuskimme, Lapland Safarin Sameli, lisäsi tuskaa kertomalla, että hänen toistaiseksi ainoa Ivalojoen-melonta heinäkuussa oli ollut kivinen ja hyvin hidas, koska joka koski oli pitänyt tarkistaa rannalta. Siitä lähtien oli kärsitty veden vähyydestä.

Meillä oli kuitenkin huikeaa tuuria, sillä tulomatkalla koko edellinen vuorokausi oli Lapissa kovaa sadetta, joka nosti veden pinnan riittävän korkealle. Ja siihen se sade sitten loppuikin ja saatiin meloa kultajoki käytännössä kokonaan auringon paisteessa.

Näin selätettiin keliriski ja sääriski.

Entä kalustoriski? Seinäjoelta oli mukana neljä 3-metristä pikkukajakkia, eikä oltu ollenkaan varmoja, miten ne sopisivat Ivalojoelle. Avokanootilla vietiin eteenpäin enin osan varusteista, ekan päivän kuskina minä ja Tuomo. Sen lisäksi Lapland Safarilta oli 5-metrinen ja 6-metrinen kajakki, ohjaimissa poikani Ville 34 v ja Valde 30 v. Varsinkin ylipitkä kajakki epäilytti.

Aivan turhaan hermoilin, sillä kaikki vekottimet pärjäsivät loistavasti Ivalojoella. Parasta koskinautintoa tarjosivat pikkukajakit, ja kun evä laskettiin alas, niillä selvitettiin hyvin myös sileät kohdat. Myös pitkät retkikajakit toimivat hyvin. Ja avokanootilla rymistely kuohuja päin olikin jo tuttua touhua.

Se mikä pelottiin eniten, oli porukkamme suhteellinen  kokemattomuus. Valde (vihreä kypärä) ja Ville (keltainen kypärä) olivat joutuneet kokemaan koskia jo isänsä matkassa ja vapaaehtoisesti sen jälkeenkin, joten heitä en juuri jännittänyt. Mutta yksi retkeläinen ei ollut melonut kajakilla käytännössä ollenkaan ja osa oli koskessa ensikertalaisia.

Kestäisikö pää syöksyt päin aaltoja? Kaataisivatko piilevät kivet kajakin? Se olisi ollut aivan mahdollista, mutta nämäkin pelot alkoivat hälventyä koski kerrallaan.

Kun Ville oli esilaskenut näytteeksi täpärän Saarnaskönkään, tulivat kaikki muutkin perässä, ja retki alkoi vähitellen siirtyä pelkästään nautinnon puolelle, minullakin.

Yöpaikka Kultalaan saapuminen pystyssä pysyen oli jo puoli voittoa. 17 kilometrin matkaan kului vain kolme tuntia.

Ilta käytettiin kipuamalla näköalapaikalle, maistamalla Tuomon harjus-saalista sekä nauttimalla Pekan  ja Villen rieskapizzaa.

 

   

  

Kultalan jälkeen aamu alkoi virkeästi, sillä Kultalankoski antoi luvattua runsasta vettä ja hyökyaaltoja. Hyvä aamuherätys, sanoi Osku. Koskia riitti, sillä reitillä oli kaikkiaan 18 koskea ja puoli tusinaa nivaa, yhteispituudeltaan 10 kilometriä, pudotusta lähes Lakeuden ristin tornin verran, noin 65 metriä.

Kosket olivat myös pitkiä, usein kilometrin luokkaa, joten koskessa olemiseen ehti tottua.

Ja kuten tavallista, parhaat paikat jäivät kuvaamatta. Tässä Marjon riemua kosken jälkeen.

 

Sotajoen kohdalla pidettiin kunnon ruokapaussi. Patikoitiin sivujokea ylävirtaan, kunnes vastaan tuli Liljeqvistin pikku kämppä ja vielä minimaalisempi museosauna. Nyt löydettiin myös se, minkä tutkinta viimeksi jäi kesken: seita 100 m. Pyhä  paikka oli mahtava siirtolohkare, jonka huipulta avautui upea näkymä Sotajoen laaksoon.

     

Tässä vaiheessa kovimmat kuohut oli selvitetty, ja jäljellä oli lähinnä nivoja ja tasaista melontaa. Mutta maisemat olivat kauniita ja ruska alkamassa.

Edessä oli kuitenkin vielä pahin kaikista: Toloskoski. Toloskoskea käytiin ihmettelemässä ensin rannalta. Uskallettaisiinko laskea tämä viimeinenkin koski?

Ville ja Pekka päättivät uskaltaa ja lähtivät avokanootilla täydessä lastissa piilokivien ja kiihtyvän virtauksen läpi… kohti viimeisen kosken viimeistä kiveä, johon tömähtivät kunnolla. Ja niin tömähti pari muutakin, mutta vain yksi kellahti kokonaan nurin. Kaikki selvittivät lopulta Toloskosken tuurilla ja taidolla.

Tässä on Marjon Toloskosken lasku, tehtynä Oskun kajakilla ja kuvattuna Oskun kameralla:

Jäljellä oli viiden kilometrin aurinkoinen loppumelonta Lappispolaan. Meidät hakeneen Samulin ilme oli näkemisen arvoinen, kun hän kuuli, missä ajassa pohjalaiset olivat selvittäneet Ivalojoen 48 kilometriä, ja että vielä hauskaakin oli ollut. ”Nyt meni syksyn suunnitelmat uusiksi”, totesi Samuli.

Matka oli täysosuma, kaikista peloista huolimatta. Olen järjestänyt 2000-luvulla useita kymmeniä retkiä, isompia ja pienempiä. Tämä oli järjestelyiltään ja puitteiltaan vaativin – mutta myös kaikkein paras, kiitos loistavan onnistumisen ja loistavan porukan. Tähän onnistumiseen on hyvä lopettaa! (Näin ainakin luulen…)

Ja tässä vielä tunnustukseksi kultavaskooli Ivalojoen melojille:

Mainokset
Kategoria(t): Ei kategoriaa | Kommentoi

Kerrankin tarpeeksi Helsingin-merta!

Kesällä 2019 oli tavoite viihtyä vihdoinkin tarpeeksi Helsingin-merellä. Ja tavoite onnistui! Kun edelliskesän ennätys oli kuusi mökkipitäjän melontaa, ehdin kesällä 2019 peräti yksitoista kertaa näihin mainioihin melontamaisemiin. Tässä kuvassa olen omalla tutkimusmelonnalla Pihlajasaaren autiolla hiekkarannalla. Mennessä yllätti Eiran laivarannan vilkkaus, palatessa helli Lonnan moderni sauna.

Kahdeksan Helsingin melontakesän jälkeen olen 40 melonnalla kolunnut kaikki paikat, joihin Soutustadionilta tai Mustikkamaalta yltää parin tunnin tai reilun 10 kilometrin melonnalla.

Kesällä 2019 uusia paikkoja olivat Pihlajasaaren lisäksi Munkkiniemenranta, Vanhankaupunginlahti, Laajalahti ja Vallisaaren sisäosat. Vallisaari oli kaikkein hienoin uutuuslöytö – väittäisin, että siellä on Helsingin komein merellinen luontopolku. Vaimon kanssa ehdittiin testata myös suurin osa Vallisaaren viidestä kahvilasta.

Myös toinen Vallisaari-melonta Martti-kaverin kanssa oli ikimuistoinen, sillä jouduin ensi kertaa tekemään reskutuksen tosi tilanteessa. Veneen sivuaallot kaatoivat kaverin ja vaikka myös Ruotsin-laiva sivuutti meidät läheltä, sujuivat kajakin tyhjäys ja reskutus aivan oppikirjan mukaisesti.

Suurimman osa Helsingin-melonnoista tein taas kaverin kanssa. (Helsingin Melojien säännöt sallivat yhden kaverin kerralla ja saman ihmisen vain kerran kesässä.) Tututkin paikat ovat hienoa katsottavaa kaverin silmin. Mari-kaveri kävi nyt eka kertaa Kivinokassa, jonka hän näkee joka päivä Arabianrannan-kotinsa ikkunasta. Mari alkoi jo etsiä sieltä mökkiä itselleen.

Uudemman koskihäjyn Oskun kanssa kivuttiin evästelemään Vartiosaaren huipulle ja ihailtiin sieltä avautuvaa näkymää. Opiskelukaveri Raija tarjosi vohvelijäätelön Lonnan kukkulalla. Markun kanssa mentiin munkkien perässä Mustasaarelle, mutta kahvila olikin maanantaina kiinni.

     

Maarit keksi nousta Töölönlahdella Linnunlaulun Sinisen huvilan terassikahvilaan, josta en tiennyt aikaisemmin mitään. Kaikista näistä evästelypaikoista oli komeat näkymät…

…mutta silti sanoisin, että näköalapaikka ylitse muiden oli Vallisaaren korkein kukkula, mistä aukesi huima maisema Suomenlinnan suuntaan, samoin etelään avomerelle.

Helsingin Melojien kotisivujen mukaan pääkaupunkiseudulla on noin 50 rantakahvilaa, ja niistä suurin osa on vielä testaamatta. Siispä lisää tätä herkkua kesällä 2020, kiitos! (Jos kiinnostaa tulla mukaan, laita vapaa hakemus osoitteeseen anssi.orrenmaa@nic.fi)

Kategoria(t): Ei kategoriaa | Kommentoi

Syväsukellus Kyrkösjärvelle

Kesällä 2018 henkkoht melontamäärät kääntyivät uuteen nousuun. Syy oli sama kuin edellisen kesän laskulla, Kyrkösjärven melontaelämyshanke. Siihen kun kuului myös melontaelämysreitin suunnittelu, luvitus, nimeäminen ja toteutus. Tämän työn yksi tulos on viereinen seinätaulu, puoltoista metriä kanttiinsa. Mutta se vaati käytännössä aika monta lähtöä tälle lähimmälle järvelle.

Siirrytään suoraan opaskylttien pystytykseen, josta tulikin odottamattoman iso operaatio. Ensimmäinen kyltti nostettiin työmaapäällikkö Jyri Anttilan kanssa Pruukinsaarelle toukokuun alussa. Jo silloin opittiin, että eihän puujalat mahdu metallijalkoihin ilman kirvestä! Se käytiin hakemassa.

 

Niinpä osattiin Marika E:n ja Pirjo P:n kanssa ottaa opastaulun lisäksi mukaan rautakanki, saha, leka, kirves, vasara ja pora. Muun muassa.

Näillä eväillä nousi taulut molemmin puolin Sevon turvevoimaa.

Seuraava isku tehtiin 9-vuotiaan Lennin S:n kanssa Rengon padolle sekä melontakeskuksen lähelle pysähtyneelle pienelle turvesaarelle, jonne Lenni valitsi nimeksi Kyrköönen.

Nytkin unohdin pari työkalua melontakeskukseen, mutta onneksi hakumatka oli vain 50 metriä (kaksi kertaa).

Elettiin kesäkuuta, kun sieppasin talkootyömaalta Tellu K:n mukaan Sepänsaaren ja Seilannin urakkaan. Nyt opittiin, että isot taulut eivät mahtuneetkaan kanoottiin, vaan ne piti rakentaa paikalla.

Lisäkoettelmus oli Tellun uppoaminen kainaloita myöten turvesaaren sisään. Mutta sekään ei hyydyttänyt hymyä.

Seuraava kanssapystyttäjä oli Mirja K., jonka kanssa lähdettiin viemään kylttejä Kyrkösjärven kodalle ja Rakentajien lahdelle.

Ja taas tuli ylimääräistä vaivaa, kun rehattiin kylttiä ryteikköisessä metsässä aika pitkä matka, eikä asiaa helpottanyt se, että Kyrkösjärven vastahankainen maanomistaja oli rajannut tonttinsa molemmin puolin isolla risuaidalla. Yksi purokin ylitettiin käyttäen opastaulua siltana. Mutta taas oli loppu hyvin ja kaikki hyvin.

Seuraavaksi asialle lähti Marjo S., jonka kanssa otettiin urakaksi Hamarin uimaranta ja Pirilän polku. Nyt kehittyi sen verran monipuolisia vastoinkäymisiä (mm. kirves  unohtui), että retkeen kului neljä tuntia, kun yleensä tahti oli ollut tunti per kyltti.

 

 

 

Tässä vaiheessa aloin myöntää, että kyltin pystyttäjän ja rakentajan taitoni olivat sitä luokkaa, että kukaan ei lähtenyt toista kertaa mukaan. Mutta onneksi oli vaimo reservissä! Niinpä heinäkuun alkajaisiksi vietiin kyltit Latulaadun kohtaan ja Elämyslahdelle. Ja taas vein harhaan!

Tilanne alkoi olla jo huolestuttava, koska avuliaiden koskihäjyjen loppu melkein häämötti.

Kokenut raivaus- ja rypemiskaveri Sari S. löytyi kuitenkin viemään kylttejä Lintusaarille, Uudelle Seilannille ja Järvilaavulle. Mukana oli Mimmi-koira ja tulosta syntyi!

Koukkasin nyt normaalien kansalaisten puolelle ja houkuttelin paikallisen mökkiläisen, Jussi R:n veneilemään Korentolahden kyltin paikalleen.

Mutta sitten koitti totuuden hetki. Mentiin elokuun loppua, kun kysyin koskihäjyjen facebook-sivulla, lähtisikö joku mahdollisesti mukaan melomaan Ahvensaaren ja Kalasaaren kylttejä paikalleen.

Ja katso: vuoden paras melontakaverini Marjo S. nosti käden pystyyn ja otti bonukseksi Manun mukaan ensikanotoinnille! Tässä nautitaan eväät Kalasaarella. Hienosti meni!

Paitsi että olin taas unohtanut kirveen melontakeskukseen. Niinpä käytin Reijo T:n kanssa tekemässä syyskuun alussa vielä yksi reissu, ja rehkittiin Kalasaaren kyltti paikalleen.

Pystytysprojekti kesti siis keväästä syksyyn, mutta niin vain saatiin kylvettyä  20 opastaulua 2o kilometrin matkalle  12 kansalaisen ja 2 koiran voimin.

Tämä siitä huolimatta, että harhaanjohtajana ja pieleenrakentaja toimin minä itte!

Kategoria(t): Ei kategoriaa | Kommentoi

Mökkipitäjän huikeilla vesillä

Kuuden vuoden paikallisen melontaseuran jäsenyyden jälkeen koitti vihdoin kuuma kesä 2018, jolloin pääsin nauttimaan kunnolla mökkipitäjäni merellisyydestä.

Enkä juuri nyt tiedä mitään parempaa kuin kelluskella kajakin ja kaverin kanssa Helsingin huiman monimuotoisilla vesillä.

Tämäkin kuuluu siihen, Ison Vasikkasaaren hiekkalaguuni. Vaikka totta puhuen se on Espoossa, jossa käväisin lankoni Antoniuksen kanssa, kun oli ensin kierretty Lauttasaari Antoniuksen pikkuveljen, Caion kanssa. Myös he saavat Helsingin Melojien jäseninä meloskella mielin määrin näillä vesillä.

Muita melontakavereita on lupa pyytää melomaan kerran kesässä, yksi kerrallaan. Heistä neljä ehti lähteä mukaan kesällä 2018. Aika urbaaneissa maisemissa mentiin tällä kertaa.

Vaimo oli ensimmäinen, jonka kanssa melottiin Mustikkamaan vajalta Suomenlinnaan kahvittelemaan.

Eikä siinä kaikki, vaan kurvattiin takaisin Eteläsataman kautta. Sen melske ja meno olikin Margitille sitten jo tarpeeksi tai liikaa.

 

Toisessa maailmanperintökahvilassa käväistiin tyttären kanssa. Vilna nauttii urbaanista sykkeestä, joten Helsingin edustan runsas laivaliikenne ei haitannut yhtään.

Suomenlinnan lautalla oli ruuhkaa, mutta kajakkiväylää saatiin kyntää kahdestaan.

Kirjailijakaveri Mari L. joutui kunnon stressitestiin, kun koitettiin kiirehtiä ruotsinlaivan edestä, mutta tienattiinkin ystävällinen tuuttaus. Ensikertainen kajakisti ei siitä sen enempää hätkähtänyt.

Sekin saattoi auttaa, kun oli käyty sitä ennen Lonna-saarella nauttimassa maukkaat raparperijäätelövohvelit (Mari maksoi).

Uudempi melontakaveri Marjo S. pääsi puolestaan kokemaan, miltä tuntuu, kun elämän ensimmäistä merimelontaa säestää kahdeksan metriä sekunnissa puhaltava itätuuli.

Sehän vain virkistää, kun helteellä pikkuisen pärskii! Hyvin pärjättiin tälläkin kelillä.

Tehtiin Marjon kanssa 17 kilometrin melonta Mustikkamaalta Presidentinlinnan edustalle, Oopperatalolta Kivinokkaan, Kulosaaren ympäri ja takaisin.

Eikä sekään yhtään haittaa, vaikka kahviloita ja uimapaikkoja löytyy nykyään joka toiselta rannalta.

   

     

Aivan kuin Helsingin huikea meri alkaisi olla jo vähän hallussa. Sinne uudestaan!

 

Kategoria(t): Ei kategoriaa | Kommentoi

Mela vaihtui vasaraan

Niinhän siinä kävi kuin ennakkoon uumoilin: melontavuonna 2017 kädessä oli useammin vasara kuin mela. Kyrkösjärven melontakeskuksen työmaalla tuli viihdyttyä enemmän kuin kajakissa. Paljon enemmän.

Valijoen Heikki sen osasi ennustaa: kökkätyö koukuttaa. Porukalla tekemisessä on hohtoa.

Montun pohjalta noustiin pikku hiljaa kohti perustuksia. Perustuksia tehtiin oikeastaan koko kevät ja alkukesä. Mutta porukka pysyi hyvin kasassa ja talkootunteja kertyi.

Hyvä ruoka toi vielä paremman mielen. Muonitus pelasi, grilli kuumeni ja 20 naisen murkinaryhmä oli mahtava.

Kesätauon jälkeen koitti totinen hetki, kun suurin osa keskeisistä tekijöistä katosi näkyvistä. Mutta uusia löytyi tilalle ja homma toimi taas. Näkyvää jälkeä alkoi syntyä. Kökässä oli enimmillään 20 koskihäjyä, kahtena keskiviikkona peräkkäin. Vietiin parhaimmillaan viittä asiaa yhtä aikaa eteenpäin.

      

      

Samalla päästiin myös melomisen makuun, kun tarjottiin ensimmäinen yleisömelotus yhtä aikaa runkokökan kanssa.

Väki viihtyi uudella suurella laiturilla, joka havaittiin hyväksi. Erittäin hyväksi.

 

Koskihäjyjen melontakausi huipentui syyskuun lopun perinteiseen lyhtymelontaan, nyt ensi kertaa uudelta laiturilta. Tuntui melkein kuin olisi saatu jotakin aikaan.

 

 

Ja niin saatiinkin: puolet mahtavasta melontakeskuksesta, monella tavalla suuntaa näyttävästä tässä maassa.

Kesällä 2018 oli edessä vielä kahden vajan ja vesielämysreitin tekeminen. Muutaman mutkan kautta niistäkin selvittin.

Ja kun yli 150 eri talkoolaista oli paiskinut hommia runsaat 5000 tuntia, pystyttiin Kyrkösjärven  melontakeskus avaamaan käyttöön juhannuksena 2018, juuri suunnitelman mukaisesti.

Ja sitten vain meloskellaan kuin Ellun kanat maan mahtavimmassa melontakeskuksessa, itte tehdyssä. (Drone-kuva Jukka  Kuusisto)

DCIM100MEDIADJI_0420.JPG

 

Kategoria(t): Ei kategoriaa | Kommentoi

Pidetään kunnon paussi Kanasaarella

Lestijoelle vei matka taas kerran. Väkeä oli mukana peräti 21. Oltiin luontohelmi-melonnalla luonnonsuojelupiirin väen kanssa 4.7.2017. Koskihäjyjä oli 7, joista ensi kertaa Lestijoella olivat Vepe, Tuula H, Helena V, Päivi A ja Kirsi H. Ja hienoa oli taas, harvinaisen hienoa. Kaikki nämä kuvat ovat Hannan ottamia.

      

      

Pari päivää retken jälkeen Hanna kirjoitti: ”Hieman jäi miettimään jos pääsisi yöpymään Kanasaareen loppukesästä. Pysähtyä välillä kuvamaan mahtavalle suoalueelle. Oli monta mielenkiintoista lintua. Lipua hiljaa, nähdä kenties muutama peura ja hirvi. Popsia muutama hilla.”

Ja näin tehtiin 11.-12.8.2017. Kanasaaren paussista tuli 16 tunnin mittainen, mukana Hanna R, Jaana K, minä ja meidän Vilna 25 v – viimeksi Lestijoella 10-vuotiaana! (Yhdeksän hienointa kuvaa Hannan ottamia.)

      

     

     

            

       

Ensi kesänä kahdeksi yöksi Kanasaarelle?

Kategoria(t): Ei kategoriaa | Kommentoi

Kainuun merta kyntämässä 12.-14.8.2016

20160812_141245Sellainen outo provinssi kuin Kainuu oli tähän asti ollut lähinnä etäinen paikka kartalla, ennen kuin tuli kerrankin lähdettyä sinne vapaaehtoisesti (kertausharjoitusta ja kursseja ei lasketa.)

Luulisi muuten uuden uljaan trailerimme, seitsemän muovikajakkimme ja vuokramersumme herättäneen ansaittua huomiota jo Kajaanissa.

IMG_8165Kainuun pääkaupungista meidän käännytti kuitenkin epäystävällinen keli, jonka takia Oulujärven kiehtova Ärjänsaari jäi tällä kertaa haaveeksi.

Minerva K-N:n ja Tarmon N:n vision perässä tässä oltiin koskihäjyjen porukalla kulkemassa, tämän kuvan nappaajanakin Minttu-Minerva.

20160812_173618

Ei siitä kuitenkaan lannistuttu, vaan lähdettiin suojaisemmalta majapaikalta tutkimaan Paltamon Mieslahtea.

Maan viidenneksi isomman järven taivaan kansi antoi tosin sielläkin heti omia varoitusmerkkejään.

20160812_180854

Ukkosen uhatessa paettiin rantaan, missä nähtiin jyrinöiden kulkevan ohi. Näin voitiin jatkaa matkaa kohti sateenkaarta ja Oulujärven itäisintä kolkkaa.

Mutta jo nyt olivat taivaalliset näytelmät vahvistaneet retken vetäjien näkemystä Kainuun meren mahtavuudesta luonnon voimien ohjailijana.

20160812_194248Seuraava ilmiö olikin sitten valtaisa taivaallinen iltavalaistus, jota vastaan ei voinut ilman mustia lasia suojautua kuin vetämällä koskihäjyjen limenvihreä tuubihuivi koko pään yli auringon siltaa pitkin meloessa.

Hyvin se kajakki niinkin kulki.

20160812_201417Tämmöisellä sopivan tutunoloisella porukalla oltiin tällä kertaa liikkellä.

Taukolaiturilla Eija T, Suoku S, Minerva K-N, Jouni V ja Susanna S, alhaalla kajakissa Tarmo K ja kännykameran takana Anssi O.

IMG_8169

 

Majapaikkakin kelpasi: Paltamo Golfin korkeatasoinen Kymppiväylä.

Sen suojista sopi seurata toistenkin tekemää ulkoliikuntaa ja nauttia yhteisiä eväitä: aurinkoista katkarapukiusausta, pizzan palasia, spagetti bolognesea ja suklaisia lättysiä. Mintun lätyt ja kuva.

IMG_0504

Lauantaina tutustuttiin Oulujärven pohjoiseen osaan ja käytiin kiertämässä Kuostonsaari.

Tässä on yksi Kuostonsaaren hienoista hiekkarannoista Luodelahdella, Jounin kuvassa. Myös saaren taukopaikat olivat upeita, satoi tai paistoi.

Nyt satoi, vähitellen oikein kunnolla.

20160813_141802

Ja taas kerran piti todeta, että kajakki on loistava vesikulkuneuvo ankariakin säitä vastaan. Oli vaihtelevaa tuulta, monimuotoista aallokkoa ja kovapintaista pisarointia.

Tässä viimeinen tauko paikalla. Aika hyvä saavutus ottaa kasvokuva kuudesta melojasta, joista ketään ei tunnista.

20160814_100801Sunnuntaina Minttu ja Tarmo johdattivat meidät päin jotain tuntematonta, joka kuulemma oli ollut koko ajan silmissämme sitä tietämättämme.

Jotain pientä saarta kohti siinä mentiin, keskellä aavaa ulappaa, joka oli pohjalaisittain valtava, mutta Kainuun merellä vasta esimakua isommista.

IMG_8233Tämmöinen tapaus siellä perillä tuli vastaan, Tarmon serkun rakentama melkoinen idylli, Lehtosen saaren ainoa mökki, Mintun kuvaamana.

Lehtonen on yksi Oulujärven 650:stä saaresta, joista enää 648 on tämän reissun jälkeen käymättä.

20160814_114845

Ja tämän takia sinne saarelle tultiin: Suomen paras sauna ja sen rakentanut vieraanvarainen isäntä, entisöijä ammatiltaan. Mehevän pehmeät oli löylyt.

IMG_8249

Jäljellä oli enää paluumelonta, tällä kertaa kokonaan tyyntyneessä Oulujärvessä, Minttu alla tyytyväisenä selfistinä.

Joo, kyllä me täysin ymmärrettiin, miksi Tarmo ja Minttu haikailee näiden karujen korpien kuiskintaa ja jylhien ärjyjen loiskintaa.

Mutta älkää nyt silti aivan heti sinne menkö. Voidaan me lähteä toistekin ihmettelemään tätä mahtavan makiaa sisämerta, josta maisteltiin nyt vasta pieniä murusia.

IMG_8255b

Kategoria(t): Ei kategoriaa | Kommentoi