Kesällä 2018 henkkoht melontamäärät kääntyivät uuteen nousuun. Syy oli sama kuin edellisen kesän laskulla, Kyrkösjärven melontaelämyshanke. Siihen kun kuului myös melontaelämysreitin suunnittelu, luvitus, nimeäminen ja toteutus. Tämän työn yksi tulos on viereinen seinätaulu, puoltoista metriä kanttiinsa. Mutta se vaati käytännössä aika monta lähtöä tälle lähimmälle järvelle.
Siirrytään suoraan opaskylttien pystytykseen, josta tulikin odottamattoman iso operaatio. Ensimmäinen kyltti nostettiin työmaapäällikkö Jyri Anttilan kanssa Pruukinsaarelle toukokuun alussa. Jo silloin opittiin, että eihän puujalat mahdu metallijalkoihin ilman kirvestä! Se käytiin hakemassa.
Niinpä osattiin Marika E:n ja Pirjo P:n kanssa ottaa opastaulun lisäksi mukaan rautakanki, saha, leka, kirves, vasara ja pora. Muun muassa.
Näillä eväillä nousi taulut molemmin puolin Sevon turvevoimaa.
Seuraava isku tehtiin 9-vuotiaan Lennin S:n kanssa Rengon padolle sekä melontakeskuksen lähelle pysähtyneelle pienelle turvesaarelle, jonne Lenni valitsi nimeksi Kyrköönen.
Nytkin unohdin pari työkalua melontakeskukseen, mutta onneksi hakumatka oli vain 50 metriä (kaksi kertaa).
Elettiin kesäkuuta, kun sieppasin talkootyömaalta Tellu K:n mukaan Sepänsaaren ja Seilannin urakkaan. Nyt opittiin, että isot taulut eivät mahtuneetkaan kanoottiin, vaan ne piti rakentaa paikalla.
Lisäkoettelmus oli Tellun uppoaminen kainaloita myöten turvesaaren sisään. Mutta sekään ei hyydyttänyt hymyä.
Seuraava kanssapystyttäjä oli Mirja K., jonka kanssa lähdettiin viemään kylttejä Kyrkösjärven kodalle ja Rakentajien lahdelle.
Ja taas tuli ylimääräistä vaivaa, kun rehattiin kylttiä ryteikköisessä metsässä aika pitkä matka, eikä asiaa helpottanyt se, että Kyrkösjärven vastahankainen maanomistaja oli rajannut tonttinsa molemmin puolin isolla risuaidalla. Yksi purokin ylitettiin käyttäen opastaulua siltana. Mutta taas oli loppu hyvin ja kaikki hyvin.
Seuraavaksi asialle lähti Marjo S., jonka kanssa otettiin urakaksi Hamarin uimaranta ja Pirilän polku. Nyt kehittyi sen verran monipuolisia vastoinkäymisiä (mm. kirves unohtui), että retkeen kului neljä tuntia, kun yleensä tahti oli ollut tunti per kyltti.
Tässä vaiheessa aloin myöntää, että kyltin pystyttäjän ja rakentajan taitoni olivat sitä luokkaa, että kukaan ei lähtenyt toista kertaa mukaan. Mutta onneksi oli vaimo reservissä! Niinpä heinäkuun alkajaisiksi vietiin kyltit Latulaadun kohtaan ja Elämyslahdelle. Ja taas vein harhaan!
Tilanne alkoi olla jo huolestuttava, koska avuliaiden koskihäjyjen loppu melkein häämötti.
Kokenut raivaus- ja rypemiskaveri Sari S. löytyi kuitenkin viemään kylttejä Lintusaarille, Uudelle Seilannille ja Järvilaavulle. Mukana oli Mimmi-koira ja tulosta syntyi!
Koukkasin nyt normaalien kansalaisten puolelle ja houkuttelin paikallisen mökkiläisen, Jussi R:n veneilemään 
Korentolahden kyltin paikalleen.
Mutta sitten koitti totuuden hetki. Mentiin elokuun loppua, kun kysyin koskihäjyjen facebook-sivulla, lähtisikö joku mahdollisesti mukaan melomaan Ahvensaaren ja Kalasaaren kylttejä paikalleen.
Ja katso: vuoden paras melontakaverini Marjo S. nosti käden pystyyn ja otti bonukseksi Manun mukaan ensikanotoinnille! Tässä nautitaan eväät Kalasaarella. Hienosti meni!
Paitsi että olin taas unohtanut kirveen melontakeskukseen. Niinpä käytin Reijo T:n kanssa tekemässä syyskuun alussa vielä yksi reissu, ja rehkittiin Kalasaaren kyltti paikalleen.
Pystytysprojekti kesti siis keväästä syksyyn, mutta niin vain saatiin kylvettyä 20 opastaulua 2o kilometrin matkalle 12 kansalaisen ja 2 koiran voimin.
Tämä siitä huolimatta, että harhaanjohtajana ja pieleenrakentaja toimin minä itte!
Anssin melontablogi 