Kolmas kerta toden sanoi, Ivalojoellakin.
Edellisetkin reissut 2011 ja 2015 olivat mainioita, mutta tästä tuli niitäkin ikimuistoisempi. Alkujännitystä oli ilmassa enemmän kuin tarpeeksi. Jännitystä toivat ainakin keliriski, sääriski, kalustoriski ja kaatumisriski.
Kuskimme, Lapland Safarin Sameli, lisäsi tuskaa kertomalla, että hänen toistaiseksi ainoa Ivalojoen-melonta heinäkuussa oli ollut kivinen ja hyvin hidas, koska joka koski oli pitänyt tarkistaa rannalta. Siitä lähtien oli kärsitty veden vähyydestä.
Meillä oli kuitenkin huikeaa tuuria, sillä tulomatkalla koko edellinen vuorokausi oli Lapissa kovaa sadetta, joka nosti veden pinnan riittävän korkealle. Ja siihen se sade sitten loppuikin ja saatiin meloa kultajoki käytännössä kokonaan auringon paisteessa.
Näin selätettiin keliriski ja sääriski.
Entä kalustoriski? Seinäjoelta oli mukana neljä 3-metristä pikkukajakkia, eikä oltu ollenkaan varmoja, miten ne sopisivat Ivalojoelle. Avokanootilla vietiin eteenpäin enin osan varusteista, ekan päivän kuskina minä ja Tuomo. Sen lisäksi Lapland Safarilta oli 5-metrinen ja 6-metrinen kajakki, ohjaimissa poikani Ville 34 v ja Valde 30 v. Varsinkin ylipitkä kajakki epäilytti.
Aivan turhaan hermoilin, sillä kaikki vekottimet pärjäsivät loistavasti Ivalojoella. Parasta koskinautintoa tarjosivat pikkukajakit, ja kun evä laskettiin alas, niillä selvitettiin hyvin myös sileät kohdat. Myös pitkät retkikajakit toimivat hyvin. Ja avokanootilla rymistely kuohuja päin olikin jo tuttua touhua.
Se mikä pelotti eniten, oli porukkamme suhteellinen kokemattomuus. Valde (vihreä kypärä) ja Ville (keltainen kypärä) olivat joutuneet kokemaan koskia jo isänsä matkassa ja vapaaehtoisesti sen jälkeenkin, joten heitä en juuri jännittänyt. Mutta yksi retkeläinen ei ollut melonut kajakilla käytännössä ollenkaan ja osa oli koskessa ensikertalaisia.
Kestäisikö pää syöksyt päin aaltoja? Kaataisivatko piilevät kivet kajakin? Se olisi ollut aivan mahdollista, mutta nämäkin pelot alkoivat hälventyä koski kerrallaan.
Kun Ville oli esilaskenut näytteeksi täpärän Saarnaskönkään, tulivat kaikki muutkin perässä, ja retki alkoi vähitellen siirtyä pelkästään nautinnon puolelle, minullakin.
Yöpaikka Kultalaan saapuminen pystyssä pysyen oli jo puoli voittoa. 17 kilometrin matkaan kului vain kolme tuntia.
Ilta käytettiin kipuamalla näköalapaikalle, maistamalla Tuomon harjus-saalista sekä nauttimalla Pekan ja Villen rieskapizzaa.
Kultalan jälkeen aamu alkoi virkeästi, sillä Kultalankoski antoi luvattua runsasta vettä ja hyökyaaltoja. Hyvä aamuherätys, sanoi Osku. Koskia riitti, sillä reitillä oli kaikkiaan 18 koskea ja puoli tusinaa nivaa, yhteispituudeltaan 10 kilometriä, pudotusta lähes Lakeuden ristin tornin verran, noin 65 metriä.
Kosket olivat myös pitkiä, usein kilometrin luokkaa, joten koskessa olemiseen ehti tottua.
Ja kuten tavallista, parhaat paikat jäivät kuvaamatta. Tässä Marjon riemua kosken jälkeen.
Sotajoen kohdalla pidettiin kunnon ruokapaussi. Patikoitiin sivujokea ylävirtaan, kunnes vastaan tuli Liljeqvistin pikku kämppä ja vielä minimaalisempi museosauna. Nyt löydettiin myös se, minkä tutkinta viimeksi jäi kesken: seita 100 m. Pyhä paikka oli mahtava siirtolohkare, jonka huipulta avautui upea näkymä Sotajoen laaksoon.
Tässä vaiheessa kovimmat kuohut oli selvitetty, ja jäljellä oli lähinnä nivoja ja tasaista melontaa. Mutta maisemat olivat kauniita ja ruska alkamassa.
Edessä oli kuitenkin vielä pahin kaikista: Toloskoski. Toloskoskea käytiin ihmettelemässä ensin rannalta. Uskallettaisiinko laskea tämä viimeinenkin koski?
Ville ja Pekka päättivät uskaltaa ja lähtivät avokanootilla täydessä lastissa piilokivien ja kiihtyvän virtauksen läpi… kohti viimeisen kosken viimeistä kiveä, johon tömähtivät kunnolla. Ja niin tömähti pari muutakin, mutta vain yksi kellahti kokonaan nurin. Kaikki selvittivät lopulta Toloskosken tuurilla ja taidolla.
Tässä on Marjon Toloskosken lasku, tehtynä Oskun kajakilla ja kuvattuna Oskun kameralla:
Jäljellä oli viiden kilometrin aurinkoinen loppumelonta Lappispolaan. Meidät hakeneen Samulin ilme oli näkemisen arvoinen, kun hän kuuli, missä ajassa pohjalaiset olivat selvittäneet Ivalojoen 48 kilometriä, ja että vielä hauskaakin oli ollut. ”Nyt meni syksyn suunnitelmat uusiksi”, totesi Samuli.
Matka oli täysosuma, kaikista peloista huolimatta. Olen järjestänyt 2000-luvulla useita kymmeniä retkiä, isompia ja pienempiä. Tämä oli järjestelyiltään ja puitteiltaan vaativin – mutta myös kaikkein paras, kiitos loistavan onnistumisen ja loistavan porukan. Tähän onnistumiseen on hyvä lopettaa! (Näin ainakin luulen…)
Ja tässä vielä tunnustukseksi kultavaskooli Ivalojoen melojille:
Anssin melontablogi 